RE:

“Halusimme tarjota nuorille huippulahjakkaille ihmisille mahdollisuuden, foorumin, jossa kehittää itseään, kehittää ilmaisua, löytää toisensa ja näyttää maailmalle, että digitaalinen viestintä on tulevaisuuden viestintämuoto. Fokus oli nuorten ihmisten kouluttamisessa. Eihän missään silloin opetettu multimediaa“, toteaa Jussi Luukkonen, joka perusti To The Pointin vuonna 1991 yhdessä 17-vuotiaan Tatu Kuivalahden kanssa.

To The Point oli ensimmäinen uusmedian koulu. Lukiota vielä käyvät nuoret ilmestyivät sinne töihin uusien haasteiden houkuttelemana. He oppivat tekemällä ja kokeilemalla – ja kehittivät samalla digitaalista viestintää. Luukkosen rooli oli kannustaa nuoria ja myydä palveluita asiakkaille, jotka eivät vielä edes tienneet, miten he voisivat hyötyä multimediasta.

“Me tutustutimme asiakkaan uuteen ilmaisuun eli opetimme ne ostamaan“, Luukkonen sanoo.

Lukiolaiset, jotka 90-luvun alussa tekivät ympäripyöreitä päiviä ovat nyt suomalaisen uusmedian huippuja. Sulakkeessa on viisi entistä pointtilaista, Valveen kaikki työntekijät ovat olleet Pointissa kuin myös esimerkiksi Reach U:n luova johtaja Sami Koskela ja EGOn luova johtaja PJ Hyytiäinen. To The Pointin rekrytoinnin taito oli löytää lahjakkaita ihmisiä, jotka täydensivät toisiaan, luottivat toisiinsa, ja viihtyivät toistensa seurassa.

“Me halusimme nimenomaan tietynlaisia tyyppejä, jotka eivät ole egotrippailijoita, eivätkä väärällä tavalla arrogantteja paskiaisia; me halusimme sosiaalisia ihmisiä, jotka hyväksyvät laajasti erilaisuutta, jotka näkevät rikkautena, että on mahdollisimman monenlaista tallaajaa, kunhan ne kaikki ovat fiksuja“, kuvailee Luukkonen.

Uutta väkeä löytyi luontevasti muun muassa aiempien tuttavuuksien kautta. Nykyinen sulakelainen Timo Ahde houkutteli Helsingin kuvataidelukiosta Pointtiin Jyri Engeströmin, Aleksi Aaltosen ja Marius Lönnrotin vuonna 1994, jolloin Postimuseoon tehtävät infokioskit teettivät rajusti töitä. Samana vuonna Sulakkeen Aapo Kyrölä liittyi työjoukkoon ohjelmoijana. Jo 1993 samasta koulusta To The Pointiin oli päätynyt Sulakkeen luova johtaja Sampo Karjalainen.

“Olin auttamassa fiMUG:in jäsenlehden Kotaporan mukana jaettavien jäsenlevykkeiden monistamisessa sattumoisin To The Pointin toimistolla Lauttasaaressa, jossa tutustuin Jussiin, Tatuun ja siihen mitä Point teki. He ottivat yhteyttä fiMUG:in BBS-purkin AppleGardenin kautta, ja menin tutustumaan meininkiin“, Karjalainen muistelee.

Osaaminen ei ratkaissut työn saantia. Lönnrot, nykyään AD Valve Groupissa, kertoo: “Mulla oli munaa sanoa, että mä osaan, vaikka mä olin vain tehnyt Amigalla jotain grafiikoita. Eihän mulla ollut niitä näyttää, mutta koska olin kuvataidelukiossa, oli sentään jotain näytettävää.“

Pointin pomot luottivat viidakkorumpuun.

“Kun kukka haluaa mehiläisen niin sen kukan täytyy tehdä itsestään mahdollisimman haluttava, mutta se ei saa ruveta huitomaan“, Luukkonen vertaa, “Me ei koskaan pistetty lehtiin mainoksia, ei tehty mitään ulkoista, vaan keskityttiin siihen, että meillä oli hyvä fiilinki ja haasteellisia töitä.“

Tekemisen meininki

Luukkonen ja Kuivalahti pitivät sanansa ja hankkivat haasteellisia töitä, joita duunarit saivat toteuttaa näkemyksensä mukaisesti. Tärkeintä kaikessa tekemisessä oli, että jälki oli loistavaa: parasta mahdollista. Kokemattomilla työntekijöillä oli vastuuta, joten kokemusta kertyi nopeasti.

"Tekemällä oppi. Onneksi oli Sami Koskela ja Esko Renkola. Heidän työstään oppi valtavasti. Tietenkin jossain vaiheessa kokeneemmat alkoivat turhautua tilanteeseen“, kertoo Karjalainen.

Pitkälti Koskelan ja Renkolan ansioksi lasketaan To The Pointin visuaalisen leiman kehittäminen. “Ne ovat Suomessa luoneet selkeän perinteen“, sanoo Lönnrot.

“Hauskinta oli, että Pointissa kokeilimme kaikkea uutta. Kukaan ei tullut suoraan joksikin, vaan pikemmin paikka löytyi omien tekemisten kautta“, Aula-aktiivi, konsultti, opiskelija Aleksi Aaltonen sanoo.

Koska moni ei osannut mitään tullessaan töihin, johdon piti luottaa siihen, että uudet oppivat.

“Yritimme rakentaa mestari-oppilas-systeemiä, jossa tyypit jotka on pitkällä ottaa coachatakseen kavereita, jotka tulee untuvikkoina. Ihmiset oppivat hyvin varhain jakamaan tietoa“, kehuu Luukkonen.

Koska asiakkaat olivat suuria, myös hankkeet olivat kookkaita.

“Pointissa ei pelätty runsautta. Teimme romppuja, joissa saattoi olla satoja näkymiä, kaikki käsityönä suunniteltuja ja koostettuja“, kertoo Karjalainen.

“Joskus jos kesken tekemistä tuli idea, miten toteuttaa jokin asia paremmin, niin muutimme suunnitelmia.“

Laadusta ei tingitty. Samaan aikaan piti pitää asiakkaat tyytyväisinä aikataulujen kanssa, joka tuntuu onnistuneen hämmentävän hyvin.

Esimerkiksi Karjalainen ja Tommi Bäckgren ahkeroivat Uppo-Nallen Runoreissu -cd-romin parissa aiottua kauemmin. Romppu piti kuvittaa still-kuvilla, mutta tekijät alkoivat tehdä animaatiota ja piirsivät yhtä cd-romia varten lopulta 5 000 –10 000 kuvaa. He piirsivät kuvat ensin paperille, skannasivat PhotoShoppiin ja värittivät tietokoneella.

Meidän puolella tai meitä vastaan

To The Pointin tiiviiden kaverisuhteiden myötä syntyi vankka keskinäinen luottamus, joka salli kilpailun. Ihmiset antoivat toisilleen tekemisistä terävää kiitosta ja kritiikkiä, mikä kannusti tiukempaan suorittamiseen. Engeström vertaa tilannetta epäsuorasti breakdanceen ja freestyle rappiin, joissa otellaan, ja seuraavan kuuluu pistää edellistä paremmaksi. Koska ollaan kavereita, kilpailu ei vahingoita.

Työnkuvaan kuului huvi. Engeström muistaa Iso Roban ajoilta, että usein ihmiset tulivat koulusta töihin, tekivät töitä, pelasivat, lähtivät baariin. Kun baarit menivät kiinni puoli kolmelta, he tulivat Tuomas-Grillin kautta takaisin töihin, jossa pakersivat kunnes nukahtivat.

“Loppuvaiheessa, kun oltiin jo PJ:n kanssa lähdössä firmasta mulla oli monitorin takana piilossa Jyrki Myllylän lahjoittama viskipullo, joka avattiin aina iltapäivällä. Pehmensi projektituskaa kummasti“, hymyilee Sulka Haro.

“Pointtilaiset olivat sisäsiittoisia. Jos mentiin dokaamaan, mentiin pointtilaisten kanssa. Jos tuli kutsu muiden kuin ponttilaisten bileisiin, harvemmin mentiin“, kertoo nykyisin Frame Graphics post-production talossa työskentelevä Tommi Bäckgren.

Teatteriohjaamisen 1989 jättänyt Luukkonen vertaa To The Pointin vetämistä jääkiekkojoukkueen valmentamiseen. Hän oli hyvä luomaan ryhmähenkeä, johon kuului vahva ’me vastaan ne’ –asetelma. Joko olit puolella tai vastaan.

Piinkova halu tehdä timanttijälkeä pisti pointtilaiset uurastamaan työtä yötä myöten. Heille firma oli oma juttu, josta he kantoivat vastuuta.

“Yksi syy miksi teimme niin paljon töitä duunien eteen oli, koska ajateltiin, että se mitä tehtiin on ainutlaatuista ja hyvää“, Aula-aktiivi, konsultti, opiskelija Engeström uskoo.

Pointtilaisella piti olla myös teräksinen paineensietokyky. Muutamat eivät kestäneet, vaan siirtyivät sivumpaan nopean hermoromahduksen jälkeen.

“Henki oli eteenpäin puskeva – aina kohtuuttomuuteen saakka“, toteaa Aaltonen.

Bisnes kulttuurin varjossa

Talouden kanssa To The Point kiikkui kroonisesti veitsenterällä.

“Se stressasi. Tuli tilanteita, jolloin palaverissa Jussi ja Tatu kertoivat, että nyt ei voida maksaa kaikille palkkaa. Sitten piti päättää, että ketkä saavat palkan myöhässä ja ketkä tarvitsevat palkan heti“, Engeström toteaa.

“Palkat tosiaan maksettiin kaikille, mutta useita viikkoja myöhemmin. Kotona asuvat joutuivat joustamaan“, muistaa Sulka Haro.

“Ylitöillä koitettiin tehdä sikana duunia, koska ajateltiin, että jos saadaan hommat tehtyä mahdollisimman nopeasti, voi ottaa uutta tilausta sisään ja homma kasvaa siitä. Duunia tuli vaan lisää ja lisää, eikä se koskaan kasvanutkaan. Liikevaihto nousi, mutta kustannusrakenne pysyi samana“, muistaa Engeström.

Mitä enemmän tuli uusia töitä, sitä enemmän piti palkata väkeä.

To The Pointia ei muisteta sen taloustaidoista, vaan töistä ja antaumuksesta.

“Meille oli kunnia-asia, ettei päästetty paskaa käsistämme. Se johti siihen, että jokainen alkoi miettiä omia työtapojaan. Ei kukaan halunnut viettää öitä siellä. Jokainen rupesi varmaan miettimään tahollaan, miten voisi tehdä työnsä tehokkaammin, niin ettei laatu laske, mutta on enemmän aikaa olla kavereiden kanssa, perheen kanssa, elää“, Luukkonen sanoo.

“Jos se olisi ollut tulokseen ja bisnekseen orientoitunutta, ei ehkä olisi saanut samanlaista mahdollisuutta“, toteaa Aleksi Aaltonen.

Kysymyksessä ei ollut vain työ ja bisnes, To The Point oli luova ympäristö, jossa ihmiset kehittyivät ja kehittivät. Se oli sosiaalinen joukko enemmän kuin mikä tahansa firma.

“Kyse oli enemmän kulttuurista kuin rahasta“, kiteyttää Engeström.

“Mua ei koskaan motivoinut raha. Välillä ei Tatun kanssa maksettu itsellemme palkkaa, koska oli mukavampaa, että homma pyöri. Ne päivittäiset ihmeet oli niin upeita, ettei niitä voinut jättää, vaikka muualta olisi jo saanut parempaa palkkaa“, Luukkonen kertoo.

Satama on vain väliasema

Kun kilpailu kiristyi 1990-luvun puolivälissä, ja uusmediakenttä alkoi muuttua ja kehittyä, tuli To The Pointille paine edetä. Luukkonen ja Kuivalahti tiesivät yrityksen tarvitsevan taloudellisia ja teknologisia resursseja lisää, jotta voisivat jatkaa kehityksen mukana – tai sen edellä, kuten oli ollut tapana.

PJ Hyytiäinen ja Sulka Haro lähtivät Grey Interactiveen, koska näkivät netin tulevaisuuden oleellisempana kuin yrityksen johto.

To The Pointista 30 prosenttia myytiin Talentumille, ja Point muutti Sataman tiloihin Hernesaareen 1997. Luukkonen ja Kuivalahti eivät kuitenkaan saaneet Satamasta sitä mitä olivat odottaneet. “Osasimme tehdä ilmaisua, meillä ei ollut syvää järjestelmäosaamista. Näimme, että tätä tarvitaan mutta ei me tiedetty mistä lähdetään hakemaan sitä. Satamasta sitä ei löytynyt, eikä Editastakaan“, sanoo Luukkonen.

Pointin muuttaessa Talentum oli muodostanut ostamastaan Interweb designista Sataman rungon. Sivusta seuranneet arvelevat, että Pointissa oltiin pettyneitä, ettei siitä tullut Sataman peruspilaria.

Firma pysyi Satamassa erillään muusta konsernista, oikeastaan vain ruokailutilat olivat yhteisiä. Johtotasolla sukset Pointin ja Talentumin välillä menivät tiukasti ristiin. Luukkonen ja Kuivalahti uskoivat, että yritys hajoaa, jos he eivät tee ratkaisua. Uusi omistaja löytyi

nopeasti Editasta, jossa oli ollut kiinnostusta jo

aiemmin.

Kun Edita osti To The Pointin toukokuussa 1998, kymmenen vanhemman polven pointtilaista jättivät yrityksen. Sampo Karjalainen, Aapo Kyrölä, Jyri Engeström, Aleksi Aaltonen, Sami Koskela, Timo Ahde, Joni Suominen, Artturi Kröger ja Saila Rahko löysivät uuden paikan Satamasta. He harkitsivat myös Greytä sekä uuden yrityksen perustamista.

“Oman yrityksen ongelmat olivat kuitenkin stressanneet Pointissa, joten halusimme vaihteeksi jonnekin, jossa on vahva omistuspohja“, sanoo Engeström.

Jyrki Myllylä jäi myös pois firmasta, mutta hän lähti Viherjuuri verkkoviestintään, nykyiseen Axel Digital Groupiin.

“Ilmapiiri firmassa oli silloin varsin sekava“, hän sanoo.

Satamaan lähteneillä katkesivat välit Luukkoseen. Entiset suojatit sanovat hänen olleen Luukkonen hyvässä ja pahassa; toiset olivat mustavalkoisesti joko ystäviä tai vihollisia. Satamaan lähteminen oli koettu epäluottamuslauseena Luukkosen näkemykselle, jonka mukaan järkevintä on jatkaa oman multimedia-osaamisen kehittämistä. Mutta lähtijät olivat olleet Pointissa ja pitkään: heillä oli tarve tehdä jotain uutta. Heitä kiinnosti tehdä nettijuttuja.

“Kenellekään ei tehnyt pahaa olla Pointissa, mutta ei myöskään tehnyt pahaa lähteä, koska se oli tiivis opiskelupaikka, jonka jälkeen sopii tehdä muutakin“, toteaa Bäckgren.

To The Point jatkoi Editassa erillään muusta henkilökunnasta. Pointtilaiset työskentelivät toisessa kerroksessa, kun Editan uusmedia-henkilökunta uurasti viidennessä kerroksessa. Alakerta keskittyi grafiikkaan, kun vitoskerros rakensi tietokantoja.

“Suora siirto pelkkää voittoa tavoittelevaan yritykseen entisestä 'laatu ratkaisee' -mallista ei sopinut vanhoille pointtilaisille. Tuntui pahalta alkaa yhtäkkiä tekemään kauheata roskaa jotta firma jäisi pari markkaa voitolle. Laadun ja rahallisen tuoton voi jakaa tasaisesti. Jos ihmiset osaavat hommansa ei synny 'joko tai' tilanteita. Työntekijöiden puolelta olen varma että tämä jako olisi saatu aikaiseksi, jos siihen olisi annettu mahdollisuus.“ sanoo Bäckgren, joka pysyi To The Pointissa vuoteen 2000, jolloin hän totesi firman muuttuneen liikaa.

Kaikki pointtilaiset eivät nähneet ristiriitaa niin

jyrkkänä. Nykyinen valvelainen Jarkko Könönen, joka

tuli To The Pointiin 1999 kehuu yrityksestä löytyneen

vapaata, luovaa henkeä. Sama henki jatkuu nyt

Valvessa.

Vanhojen pointtilaisten mieleen on jäänyt paljon hyvää, mutta myös ikäviä asioita. “Mieleen on jäänyt kuinka teimme projektia 48 tuntia putkeen poistumatta fyysisesti toimistolta. Olen sinällään kiitollinen siitä, että pääsin alalle veteraaniksi Pointin kautta, mutta toivon, ettei nuoria kundeja yhtä pahasti hyväksi käyttäviä firmoja enää ole“, toteaa Sulka Haro.

Nykyään To The Pointin perintö on helppo nähdä kun vain katsoo. Runsaita, vahvan oman visuaalisen ilmeen omaavia töitä tehneen yrityksen entiset työntekijät luovat systeemeit, kuten Hiidenportti ja Hotelli Kultakala. Miksei töistä sitten löytyisi jatkumoa, kysehän on samoista ihmisistä kuin silloin tekemässä asioita yhdessä.

“Se oli kiinnostava satsi ihmisiä. Kyllä siinä oli muutakin kuin, että nää oli ihmisiä, jotka oli aloittanut alalla varhain, koska oli sellaisia, jotka kävi mutta putosi nopeasti pois siitä systeemistä. Nämä olivat hyvää tarkoittavia ihmisiä – ja lahjakkaita“, pohtii Engeström.

“Oli mahtava nähdä se kehityksen kaari, ja nyt on tavallaan vielä upeampaa ollut nähdä kuinka homma tavallaan Valveen ja Sulakkeen kautta jatkuu. Näkee sen, että mitä me teimme ei mennyt hukkaan, vaan jengi kehitti sitä eteenpäin“, sanoo Luukkonen, joka jo aikoinaan kuvasi To The Pointia ponnahduslaudaksi.

“Joukko erilaisia persoonia sai usein aikaan hienoja lopputuloksia, mutta joskus näkemyserot johtivat myös erimielisyyksiin ja suoranaisiin välirikkoihin. Itse taidan olla vähän liiankin kiltti ja nöyrä, kun en koskaan onnistunut polttamaan siltoja takanani enkä millään keksi yhtään sellaista entistä työkaveria, jonka kanssa ei voisi tilaisuuden tullen hyvällä mielellä pistäytyä oluella“, sanoo Myllylä meilissä To The Point –kokemuksistaan ja kiteyttää koko tarinan.