Mainostoimisto Hasan & Partnersin nokkamies Ami Hasan kertoi helmikuun Image –lehden artikkelissa näkemyksiään mainosalasta. Vaikken voikaan puhua aivan samalta kokemuspohjalta, allekirjoitan Hasanin näkemyksistä ainakin sen, että mainosalalla tapaa huomattavasti enemmän hyviä myyjiä kuin suunnitteljoita. Moni uutena markkinoitu idea on jo pariinkin kertaan kierrätetty, jos oli alunperinkaan kaksinen. Rahat saadaan asiakkailta ja luovuutta on vaikea mitata euromääräisesti. Imagen artikkeli kysyykin; onko mainosala kriisissä...
Ehkä, mutta Hasan ja Partnerit elävät kaukana digitaalisen median harmaasta arjesta.
Digimediapalveluiden suunnittelu ja toteuttaminen on nimittäin myyjän markkina puhtaimmillaan; idealla ei välttämättä ole mitään väliä, eikä siis paljon suunnittelijallakaan. Palvelun toimittaja valitaan myyjän taitojen perusteella ja se mitä asiakas lopulta saa riippuu enemmän siitä mitä oltiin myymässä, kuin mitä oltiin tekemässä. Vasarakauppias kun näkee ongelman nauloina, meisselikauppias haluaisi kiristää ruuveja, sahakauppiaan mielestä asiakkaan ongelmat liittyvät katkomiseen. Tämä johtaa absurdiin tilanteeseen, jossa sekä toimittajan, että asiakkaan puolella ollaan kiinnostuneempia esimerkiksi tietojärjestelmän arkkitehtuurista, työskentelyprosessista tai vaikkapa sisällönhallinnan työkaluista kuin lopputuloksesta eli siis vaikkapa verkkopalvelusta.
Tunnustettukin mainostoimisto on yhtä hyvä kuin sen viimeisin mainos. Toimiston työ on aina, varsinkin mediamainonnasta puhuttaessa, laajasti esillä ja kritiikki alan keskuudessa on usein murhaavaa. Toimintaympäristö on tavallaan armoton, mutta se tuo järjestelmään myös tiettyä rehellisyyttä; työtä arvioidaan oikean määreen - lopputuloksen perusteella. Näin ei tietenkään ole digimedian saralla, jossa lopputulos on usein vain harmillinen päätös loistavalle projektille, jossa otettiin käyttöön mittava sisällönhallintajärjestelmä samalla kun riskejä hallittiin Proteus–prosessilla, kokonaisuus tutkittiin vielä käytettävyysosastolla ja dokumentoitiin UML-muotoisesti.
Menetelmät ovat tärkeitä, mutta niiden ei pidä antaa hämärtää lopputuloksen merkitystä. Loppuasiakas ei käytä verkossa prosessia tai julkaisujärjestelmää vaan palvelua. Laadukas projektinjohto ja dokumentit ovat suunnittelutoimiston elinehto, näiden pitäisi tulla projektissa erikseen mainitsematta, annettuna. Samalla tavoin käytettävyys on jotain sellaista, jonka laadukkuutta ei hoideta erillisillä osastoilla. Hyvä suunnittelija ymmärtää ottaa käyttetävyyden huomioon kaikissa töissään. Ajatus toimiston omasta käytettävyysosastosta on yhtä absurdi kuin mainostoimiston osasto joka varmistaa, että kaikki mainokset ovat hyviä!
Ennen vanhaan, kun verkkopalvelu piti vielä myydä uutena asiana asiakkaalle, oli projektia vaikea saada kannattamaan. Asiakkaalla oli projektia aloittaessa vain hämärä käsitys siitä mitä lopputuloksen tulisi olla, joten oli helpompaa myydä ammattimaista tapaa ratkaista ongelmaa kuin lopputulosta. Haparoivan myynnin avuksi tuotiin konsultoinnista adaptoidut prosessit sekä tietotekniikan tuotteistus - rahat tuli siis saada asiakkaalta tekemisestä, ei lopputuloksesta. Näin päädyttiin tilanteeseen, jossa ostaja ja myyjä katsoivat kauppaa tehdessä lopputuloksen sijasta vain suunnitteluprosessia ja menetelmiä. Digimedia-toimistoissa tämä on johtanut omituiseen paradoksiin: talojen kehitysvoimavarat on kohdistettu prosessien ja projektinjohdon kehittämiseen. Suunnittelijan, joka luo asiakkaalle lopullisen ratkaisun, lahjakkuudella ei ole ollut niin väliä. Suurimmassa osassa toimistoja onkin keskitytty rekrytoimaan lahjakkaita projektinjohtajia ja konsultteja hyvien suunnittelijoiden sijaan. Toimisto on siis kuin tehdas, jossa suunnittelija on vain äärimmilleen viritetyn koneen osa ja tärkeitä ovat kovapalkkaiset paperikoneenkäyttäjät.
Valitettavasti paraskaan prosessi tai konsultti ei näytä takaavan laadukasta lopputulosta. Jos tekijä on huono, ei jälkeä voi korjata oikeaksi käyttöliittymätesteillä tai laatumittaristolla ja asiakas kokee tulleensa niin petetyksi että julkaisee artikkelin, jossa tuomitsee koko alan huijareiksi. Jos toimiston prosessi on konseptuaalisesti (ja visuaalisesti!) hienompi kuin itse lopputuote on jotain pahasti pielessä. Kun tekniseen järjestelmään investoidaan miljoonia ja sen käyttötarkoituksen ja -liittymän saa kaupan päälle, tulisi kaikkien alalla huolestua. Paradoksi näkyy myös väitteissä, joiden mukaan "perinteiset" mittarit lopputuloksen laadusta eivät päde palveluiden suunnittelussa. Esimerkiksi kaikki kilpailut ovat kuulemma huijausta; oikeasti liiketoimintaa tukevat työt eivät menesty, sarjat ovat huonoja tai kysymys on pelkästä mainoskilpailusta. Auttaisiko, jos kilpailuissa olisi sarja "Paras julkaisujärjestelmä" tai "Paras tuotanto-ja laatuprosessi"?
Aluksi mainittu Hasan on myös sanonut, että 99% kaikesta mainonnasta paskaa. En olisi yhtä jyrkkä digitaalisen median suhteen, näen viikottain hyviä Suomessa suunniteltuja verkkopalveluita. Palvelujen ostajan kannalta ikävää on, että nämä hyvät palvelut ovat kovin harvoin niiden tahojen, joiden tiedän maksavan verkkopalveluistaan eniten. Hyvistä mainoksista valtaosa tulee viidestä suurimmasta mainostoimistosta, kun taas suurin osa parhaista verkkopalveluista tulee varmasti viiden suurimman digimediatoimiston ulkopuolelta. “Pienet“ tuotannot onnistuvat paremmin, koska niitä ovat tekemässä lahjakkaat ja innostuneet ihmiset joita kiinnostaa myös lopputulos. Suurempiin hankkeisiin verkkopalvelun toteuttaja on valittu muodollisen pätevyyden vuoksi eli myyjän uskottavuuden perusteella, ei sillä mitä putken päästä tulee ulos.
Kun seuraavan kerran olet ostamassa tai myymässä verkkopalvelua, katso huviksesi kuinka pitkälle projektin pitää edetä ennen kuin asiakas ja luova (todellinen tekijä) ensimmäisen kerran tapaavat. Alalla on kuulemma viety läpi isojakin projekteja, jossa he eivät ole tavanneet koskaan.
Schonert oli kolumnissaan sitä mieltä, ettei parastaan prosessi näytä takaavan hyvää lopputulosta. Väittäisin kuitenkin, että prosessi on hyvä juuri silloin kun lopputuloskin on sitä mitä halutaan.
Prosessin hyvyyttä ei voi mitata sen mukaan kuinka hyvin se on myytävissä asiakkaalle. Mikäli prosessi johtaa epätyydyttävään lopputulokseen, asiakas lahtee (tai ainakin pitäisi ymmärtää lähteä). Kuitenkin sellainen prosessi, joka tuottaa mahdollisimman hyvän lopputuloksen (=hyvä prosessi) on kyettävä myös myymään asiakkaalle. Pitkällä tähtäimellä hyvä prosessi (joka siis johtaa hyviin lopputuloksiin) saa asiakkaat jäämään, huono ei.
Onko kuitenkaan järkeä aina samastaa digimedia ja mainosaloja? Tiedän että yhtymäkohtia on paljon ja siksi varmaan aloja verrataan usein toisiinsa.
Digi/uus/what-ever-media projektit ovat huomattavasti tuotantopainotteisempia, monesti pidempiä ja vaativat aivan varmasti enemmän tekijöitä kuin mainospuolen projektit. Siksi on mielestäni aivan luonnollista, että juuri digi puolella on otettu käyttöön ties mitä prosesseja mm. IT puolelta.
Lisäksi kannattanee tehdä eroa Ego:n (erinomainen SUUNNITTELUtoimisto) ja muutamien muiden, useita kertoja suurempien suunnittelu ja tuontatotalojen kanssa.
Muuten artikkeli oli mielestäni täyttä asiaa.
Hmm, eihän hyvä prosessi millään voi olla hyvän lopputuloksen tae? Muuta kuin hyvin, fiksusti ja hallitusti toteutetun projektin tae...
Kyllä artikkelin kirjoittaja on siinä oikeassa, että lopputulos on kuitenkin kiinni suunnittelijoiden/toteuttajien ammattitaidosta - ja usein myös innosta, kuten artikkelissa mainitaan.
Prosessit ovat työkaluja. Se, että on käytössään parhaat työkalut, ei auta, jos se kuuluisa peukalo on tekijällä keskellä sitä kuuluisaa kämmentä.
Osittain artikkeliin liittyen, varsin mielenkiintoinen kysymys on juuri se, kuinka lopputulos eli "front end" (klishee, tiedän...) on printti/tv-puolella se tärkein tekijä. Toisin kuin valitettavan monissa verkkoprojekteissa. Ehkä sitten muutaman vuoden päästä...pikkuhiljaa.
Sellainen tarkennus viimeiseen kappaleeseen, että tärkeimmällä tarkoitan sitä nimenomaan lopputuloksen käyttäjän näkökulmasta.
Joskin on käyttäjä arvostaa myös sitä, että palvelu on saatavilla, eli up and running ;)
Mitä on digimedia? Käsitehässäkän takia yksi ymmärtää sillä surffausta häiritsevää banneria toinen jättimäistä tietokannat risteyttävää verkkopalvelua.
Jos kirjoituksessa tarkoitetaan kamppiksia digiympäristössä ja perinteisiä kotisivuja, olen erittäin samaa mieltä.
Toisaalta jos tarkoitetaan näitä Jurassic-luokan hankkeita, joiden parissa saattaa pyöriä kymmeniä suunnittelijoita ja joissa projektien läpimenoajat on kuukausia, ellei vuosia, on melko kyseenalaista, kuka projektia pitelisi hyppysissään ellei se guru-luokan projektijohtaja.
Suunnittelijana itse haluan olla mukana briefisä ja presentoida näkemyksiäni, mutta en suin surminkaan halua, että asiakas soittelee minulle päivittäin ja että projektista kokonaisvastuussa toimistossa oleva projekti-ihminen joutuisi jotenkin sivuraiteelle.
Joakim-setä puhui kiistatta paljon asiaa.
Muuten ansiokkaassa kirjoituksessa oli kuitenkin käytettävyydestä yksi kohta, jota haluaisin hieman kommentoida.
En väitä, etteikö tästä maasta löytyisi lukuisia renessanssineroja, jotka hallitsevat suvereenisti laajojen verkkopalvelujen toteuttamiseen tarvittavat taidot aina tuote- ja konseptisuunnittelusta brändiajatteluun, corporate identityyn, markkinointiin, käyttöliittymiin, ergonomiaan ja kulttuurituntemukseen ja vielä kaupan päälle ymmärtävät mitä teknologiapuolella mahtaa olla kuuminta uutta olematta puhdasta hypeä.
Valitettavasti näitä monilahjakkuuksia vain ei riitä jokaiseen tässä maassa olevaan projektiin. Harvemmin edes jokaiseen yritykseenkään.
Tästä syystä näitä tämän alan kikkareita joudutaan tekemään useinmiten meidän tavallisten kuolevaisten voimin, jolloin on eduksi, että edes jotkut ovat käyneet kouluja erikoistuakseen johonkin tuotesuunnittelun osa-alueeseen. Vaikka sitten siihen käytettävyyteen.
Isot palveluprojektit tuppaavat olemaan nykyään (viimeiset kolme vuotta) sen verran monimutkaisia ja laajoja - semminkin kun niihin liittyy olennaiselta osalta se Iso Paha Teknologia - että pelkästään palvelukonseptin kehittäminen yhden tai kahden innostuneet suunnittelijan voimin on, hmm, "haastellista".
Olen tehnyt töitä useiden käytettävyysihmisten kanssa, jotka ovat pelastaneet projekteja paikkaamalla luokattoman myynnin ja laiskan konseptoinnin jälkiä. Toisaalta olen tavannut myös monia käytettävyysihmistä, joiden tuloksesta minulla ei ole aivan yhtä mairittelevia sanoja tuoda ilmi julkisesti.
Kiitos kuitenkin Joakim hyvästä artikkelista. Olen aivan samaa mieltä siitä, että nykyään liki kaikki aidosti kiinnostavat ja (ainakin näennäisesti) asiakkaan tarpeista lähtevät palvelut tuntuvat olevan varsin pienten talojen aikaansaannosta. Isoissa taloissa ei taida vaan löytyä sitä aitoa kiinnostusta maksavan asiakkaiden oikeita tarpeita kohtaan. Joku siellä ilmeisesti leipäännyttää.
Tästä listasta puuttuu vielä kognitiivisen psykologian jonkinasteinen tuntemus, joka tärkeydessä ajaa markkinointiin liittyvän asiantuntemuksen ohi.
Nykyisin on trendi ja yleisesti hyväksytty totuus, että palvelun toteutus lähtee nimenomaan asiakkaan tarpeista. Se on myös mantra, koska kaikki sitä niin hokevat. Ovatko pienet talot tosiaan ainoat, jotka niin tekevät? Luulisi, että juuri isot firmat, joilla on enemmän resursseja panostaa projektiin, ottaisivat asiakkaan myös huomioon.