Reilut kolme vuotta sitten sain kutsun ruotsalaisten juhliin säkenöivälle IT-alalle, joka haki juuri paikkaansa hypen harjalla. Investoin lukemattomaan määrään vaaleapunaisia kauluspaitoja ja kermanvärisiin loaferein. Ei, en notkunut Spy Barissa Ola Alvarssonin kanssa, saanut UPS:lta painolämmintä "Ingen kan stoppa oss nu"-kirjaa "Vår Janne"-omistuskirjoituksella Johan Staël von Holsteinilta tai nostanut sikaria huulilleni Grand Hotelissa Jan Carlzonin kanssa suomalaisen seurapiirihaukan hymyillessä vieressä. Puolituttu toimittaja vain kysäisi, jos olisin kiinnostunut lähtemään mukaan pieneen projektiin erääseen ruotsalaiseen nettikauppaan, joka rantautuisi Suomeen. Voi mursu, sähköpostiosoite oli ollut vuoden, puhuin kouluruotsia enkä ollut ikinä ostanut netistä mitään. Hetken kuluttua olin jo ruotsalaisten sparraama nuori leijona... murrr...
Muutaman kuukauden päästä purjehdin oudoissa piireissä kuin sukujuhlissa. "Prima, schysst, kanon, toppen, grymt", johdattivat sähköä ja huumaa aivoihini sekä kuohujuomaa lasiini. Vaikka alan kuumimpien trendihemmojen mielestä olin auttamattoman syrjässä solmittuani sopimuksen nettikirjakaupan kanssa, ystäväpiiri alkoi jo tiukkaamaan optiosopimuksistani. Kommentoin kirja-alan muutoksia tv-uutisissa olematta edes kunnon kulttuurisuvusta. Kustantamot kauhistelivat ikääni, taustaani ja firman tavoitteita. Suomessa ihailtiin sujuvaa ruotsinkielen taitoani. Kotimaiset markkina-analyytikot halusivat kuulla näkemyksiäni menestysnäkymistä. Kanon!
Olihan meilläkin karismaa: Kajsa Leander ja Ernst Malmsten - nimiä, joita droppailin vuotta myöhemmin ulos ylpeänä tuorein Fortune kainalossa. Olen, siis kulutan - riskirahaa. Suomen lanseerauksen piti elokuussa 1998 olla Ernstin nuoteissa täynnä glamouria, Finlandia-vodkaa ja -tyttöjä, tuhansia kauniita vieraita ja nälkäisiä juorutoimittajia - ruotsalaisten juhlat, jotka jokainen muistaisi. Jostain syystä bailut unohdettiin ja keskityimme nichen (pienten segmenttien) valtaamiseen. Kadehdin kuitenkin suunnattomasti kaksikkoa, joiden varaan koko firman visuaalinen ilmekin oli rakennettu. Korskeisiin pariskuntaa ikonisoiviin robottivisuihin upotetuista miljoonista tuli myöhemmin mielenkiintoinen kähinä, kuten kaikesta muustakin johon kaksikko koski. Boohoo!
Boxmanin lanseerauksessa kiireestä kantapäähän Pradaan puettu ruotsalainen duunituttu nauroi tavoitteillemme: "Niche, det är ju passé". Hävetti ja niin perkeleesti. Hain tiskiltä pullon Keltaista leskeä ja hukutin murhettani miettien miksi en syntynyt ruotsalaiseksi, kunnes salamavalot poimivat huomioni. Konsulttien mukaan piti iskeä kerralla massaan ja napata koko markkina eikä leikkiä pienissä segmenteissä. Oma kohderyhmämme, “pelkät“ opiskelijat, sai kollegat heittelemään minua martiniensa oliiveilla. "Hei, eikö kukaan muista, että voitimme SIME:ssä kaiken keväällä 1998" tiuskin Ruotsin kaupallisen edustuston pojille, jotka rantauttivat nyt toisen firman leivissä nettikauppoja jonossa Suomeen. Niitä nettikauppoja ei enää ole.
Taivu, älä katkea
Ala lämpeni entisestään ja kalenteri täyttyi kokouksista, seminaareista, lanseerauksista ja bailuista Malmössä, Tukholmassa, Oslossa, Kööpenhaminassa ja Lontoossa. Esimiehet vaihtuivat, lähtivät uusiin start-upeihin, yksi StepStoneen, toinen Letsbuyitiin ja hetkessä parikymppisenä filosofian ylioppilaana johdin nettikauppaa, jossa kotimaan myynti oli jo ensimmäisenä vuonna toistakymmentä miljoonaa ja itkin, kun markkinointibudjetistani nipistettiin puoli miljoonaa hypemarkkaa, vaikka muiden mielestä olisi pitänyt leikata miljoona hype-euroa. Nettikirjakaupan puolella haluttiin pitää pää kylmänä hypestä huolimatta osuuskauppajätin ostettua ikonikaksikon ulos. Kajsa ja Ernst synnyttivät seurauksena boo.comin - lisää shamppanjaa.
Alan paremmissa piireissä olimme yhtä tylsiä kuin omistajamme. "Melkein kuin kirkko olisi omistajana - yhtä vähän seksiä", kirosi kollega verratessaan muiden rahoittajiin kuten Carlzoniin ja Spångbergiin. Korjasin uuden pukuni ryhtiä, taitoin DI:n kainaloon ja kiiruhdin lennolle Tukholmaan, jossa mainostoimistomme, tietenkin suurin ja kallein, tarjosi illan "vain" kahden Michelinin tähden ravintolassa keskustellakseen nettimainonnasta. Sain kuulla kuusi uutta muumivitsiä ja kertoa, mitä impressiot ovat. Aamulennolla kotiin ja illalla konkassasyksylla.comin lanseerausbileet. "Voin itsetuntoa nostaa shekkivihollain, voin iskut ilkeä kostaa..."
Ruotsalainen business-kulttuuri aukesi samaa matkaa Skoonen murteen kanssa ja opin äkkiä pelisäännöt. Neuvotteluja tyhjänpäiväisistä aiheista, suunnittelupalavereja, jotka venyivät tunteja, kompromisseja kompromissin perään. Kukaan ei uskalla päättää mistään yksin ja silti pitäisi olla niin pirun dynaamisia ja reaktiivisia. Hetkessä kollegat pitivät minua jopa röyhkeän päättäväisenä, kun yritin nopeuttaa kampanjasuunniteluja päätösehdotuksilla. Norjalainen kollega epäili minun pyrkivän toimitusjohtajan saappaisiin, kun erehdyin johtoryhmässä kritisoimaan asiakaspalvelun tehokkuutta. "Sinun mielestäsi siis kaikille pitäisi antaa potkut", kysyi Ruotsin pomo, vaikka kyse oli vain toimintojen tehostamisesta. "Ei sa peittää" ilkamoi joku ruotsalainen mainosreiska vietettyään liian kauan aikaa lapsena lämpöpatterin vieressä. Jossain vaiheessa uskoin olevani Ruotsin suosituimman sitcom-sarjan päähenkilö.
Suomalainen suorasukaisuus, halu tehdä nopeita päätöksiä ja etenkin pitää tehdyistä päätöksistä kiinni herättivät yllättäen pelonsekaista reagointia Svea-mamman jengissä. Avointa palautetta kaivatessani, Ruotsi vain taputti selkääni ja toisti mantraansa "Kör hårt!". Opin nopeasti, ettei Ruotsissa kyseenalaisteta omaa tai muiden työpanosta edes pienimmissä määrin ilman, että joku ottaa pahemman kerran itseensä. Se ei vain ole kohteliasta, ei saa riidellä, kaikilla pitää olla kivaa. Pelkäsin olevani liian sinisilmäinen. Koska avointa kritiikkiä ei ollut, sitä oli pakko olla selän takana. Ei kai sittenkään, jokuhan voisi loukkaantua. "We are family", soi sinikeltaisen vaateketjun tv-mainoksissa ja minä avasin toimistolla pullon Ruinartia. Tehottomista työntekijöistä ei haluta päästä eroon ennen kuin viime hetkellä, sisäiset työilmapiirin kriisit ratkaistaan ikuisuuksia kestävillä tiimipalavereilla, joissa itse aiheeseen ei päästä koskaan. "Grymt!"
Perussuomalainen itsetuntoni ja kansallinen epävarmuuteni ei kolmessa vuodessa saanut minua luottamaan ruotsalaisten ylistyksiin. Halusin palautetta sitä saamatta. Koskaan en uskonut olevani korvaamaton, vaikka minulle sitä jatkuvasti toistettiin. Firmat, joista nostin kytkintä, ovat kuitenkin yhä pystyssä – ilman minua. Noustessani kerran kompromissijahkailua vastaan vei ruotsalainen esimieheni minut lounaalle ja kysyi paljonko siis haluan lisää palkkaa. Ruotsalainen ongelmanratkaisutekniikka muistutti parempien perheiden kasvatusmetodeja. Jostain syystä palkka tuntui olevan ainut mittari, jolla työtäni arvotettiin ja silläkin aivan liikaa. Halusin piiskaa, sain päähänsilittelyä ja isomman edustustilin.
Oli myös hauska verrata mainoskampanjoiden suunnittelukustannuksien eroja Suomessa ja Ruotsissa. Sanomattakin oli selvää, että Ruotsin mainostoimistomme oli onnellisempi. Ensimmäisen kriittisen kommentin toimistani sain samassa tapaamisessa, jossa sanoin itseni irti lähteäkseni starttaamaan toisen ruotsalaisen firman Suomeen - kommenti koski protokollaa, jota en täysin noudattanut irtisanoutunessani. Toisaalta, minähän olin vieras ruotsalaisten juhlissa, joten miksen käyttäytynyt kuin hyvä vieras ja halannut kaikkia lähtiessäni. "Ilmainen viina ei lopu koskaan", nauroi Country Manager -kollega Arlandan Scandinavian Loungessa.
Tukholma-syndrooma
Kaksi ruotsalaista start-upia, kolme relaunchia ja aivan liian monta kick-offia. Ymmärrän hyvin, miten Suomessa yksi tanssiva ilmapiirikonsultti saa “naminamilla“ iltapäivälehdet huokailemaan, mutta halaileminen ja pakonomainen kehuminen sai Ruotsissa ajoittain surkuhupaisia piirteitä. Määrä ei korvaa laatua, kiitoksia tyhjästä ja avasin nuuskapurkkini. Small talk -taitoni sai kummaa puhtia sinikeltaisista kollegoistani. Ystäväni ryhtyivät ihmettelemään tapaani kysellä kuulumisia, niistä kuitenkaan erityisesti välittämättä. Olin jo oppinut, ettei kysyttäessä "Hur är läget" tarvitse kertoa syysflunssasta vaan svengata samaa rataa: "Tack bra. Hur är det med dig?". Myös ihmeellinen puhelinkohteliaisuus "soitanko pahaan aikaan"-tarttui nopeasti, jopa niin, että vanhempani joutuivat huomauttamaan asiasta. Silti puhuin muumiruotsia.
Uuden yrityskulttuuriin omaksumiseen kolme vuotta on lyhyt aika - myös tornadon silmässä. Viimeisen vuoden seurasin ruotsalaisessa nettifirmassa velkojan ominaisuudessa pääasiallisesti ruotsalaisten nettikauppojen luhistumista. Samat ylpeät entreprenöörit, rahoittajat ja PR-gurut katosivat median kohdistaen kielen sijasta ruoskansa kohti punottavia ahtereita. Huonot uutiset otetaan Suomessa vastaan huomattavasti paremmin kuin Ruotsissa - peruspessimismistämme on siis hyötyä. Suomessa mietitään pientenkin vastoinkäymisten kohdalla pahinta vaihtoehtoa, kun Ruotsissa luterilaisuudestaan huolimatta kytee kummallinen usko ihmeisiin. Harvoin se toimii, useimmiten ei.
Tutkimusmatkani ruotsalaiseen yrityskulttuurin oli antoisa, mutta vie aikansa ennen kuin ymmärrän täysin sen arvon. Opettavaisinta aikaa olivat illanistujaiset yhdessä norjalaisten ja tanskalaisten kollegojen kanssa, jotka usein jakoivat tuntemukseni. Isoveli-syndrooma? Annoin myös Tukholma-syndroomalle oman merkitykseni työelämässä: vilpittömästi viehäytyin tavasta, jolla kaikesta kompromissihakuisuudestaan huolimatta sinikeltaiset leijonat rakentavat menestystarinoitaan niin hyvässä kuin pahassa. Olin juuttunut panttivangiksi ruotsalaisten juhlien jatkoille, juuri kun menovesi loppui. Kolme vuotta ruotsalaisten dotcomien kurimuksessa pilvistä roskakoriin oli mainio pikakurssi, siitä mitä ulkomaisilla markkinoilla ja heidän kanssaan toimivilta suomalaisilta odotetaan. Tiedämme silti enemmän Ruotsista ja ruotsalaisista sekä muista maista ja kulttuureista kuin he meistä, mutta silti yllätymme - eniten ehkä kuitenkin itsestämme ja siitä kuinka epäluuloisia olemme.
Koskahan krapula hellittää.